Yllättävää optimismia

20.8.18




En ole päässyt käymään koko loppukesänä metsässä vauvan vuoksi. Eipä sillä, etteikö pikku-Eevi neliökantoliinassaan mukana viihtyisi, mutta kun hyttysiä on ollut niin jeekaleen paljon, että metsäänlähtö olisi ollut oikeastaan suoranainen itsensä ja puolitoistakuisen piltin tarjoilu hopeatarjottimella verenimijöiden evääksi.

Nyt hyttyset ovat kuitenkin jokusta viimeistä sitkeää sissiä lukuunottamatta kadonneet, eikä ajatus muutamasta hassusta hirvikärpäsestä tuntunut enää missään puolentoista miljoonan verenhimoisen itikan seurassa vietetyn kesän jälkeen. Niinpä ampaisimme koko perheen voimin koiraa myöten nauttimaan metsän tuoksuista ja (mukamas) keräämään marjoja ja sieniä.

Lompsimme polkua pitkin jonossa Antin kiikuttaessa kuopusta neliöliinassa (siinäpä muuten kantovehje, joka on tätä nykyä paitsi arkemme ja mielenterveytemme kiistaton pelastaja, niin myös äärettömän näppärä käyttää. Tulen kehumaan laitetta täällä paremmin myöhemmin). Mahdoimme olla aika näky viipottaessamme perätoukuria jäkälämättäillä: risupartoineen jonkin lahkon johtajaa muistuttava isäntä johti joukkiota, kaksivuotiaan hölpöttäessä ihan ukkoseniskemiä juttuja, koiran säntäillessä sinne tänne hullunkiilto silmissään niin että ryteikkö rytisi ja minun laahatessa letkan vanavedessä sammalia hajamielisesti pöyhien, itsekseni mutisten ja optimistisen iso kori käsikynkässäni keikkuen. Karhuista, hirvistä, hirvestäjistä sun muista metsänpedoista ei tarvinnut huolta kantaa, sillä ne kiersivät ölisevän torviparaatimme varmasti kaukaa.





Haaveilin löytäväni kuivuudesta huolimatta edes muutaman kanttarellin paikoilta, jotka olin entuudestaan painanut mieleeni hyvinä apajina. Vähänpä tiesin: vaikka kotoa lähtiessä vaihdoin jo kertaalleen pienempään koriin, koska uumoilin marja- ja sienitarjonnan olevan vähäistä, osoittautui sekin vähän turhan reiluksi. Itsesääliä potien päädyin lopulta ihmettelemään optimistikorini pohjalla pyörivää noin kymmentä kuivakkaa marjaa. Ne vähäiset mustikat, joita löysimme ja jotka eivät olleet kuivuudessa muuttuneet rusinoiksi, kauhoimme suihimme heti paikan päällä. Korin pohjalle kertyneen marjadesilitran hörpimme iltapalaksi laihassa smoothiessa.




Siinä kaksi varsinaista kansankynttilää.


Naurettavasta sieni- ja marjasaaliistamme huolimatta meillä oli sentään hauskaa. Venla ja Lili-koira nauttivat silminnähden sydämensä kyllyydestä, ja oma jo kirkkaasti punaista vilkkuva akkuni latautui jälleen turvallisen vihreän puolelle. Koko lähes seitsemänvuotisen historiamme aikana en ole juurikaan onnistunut houkuttelemaan Anttia metsään, mutta nytpä meni hän kotiin tultuamme kehaisemaan, kuinka hyvää retki teki hänenkin pääkopalleen. Eevi-vauvakin nukkua tuhisi kantoliinassaan niin raukeana koko reissun, ettei pötkylän mukanaoloa edes huomannut. Kun lähdimme lompsimaan metsäpolulta takaisin kotia kohti, ehdinkin jo kiekaista kertaalleen, että voi saakeli mihin meidän vauva jäi?! Antti katsahti ensin minuun, sitten sylistään kantoliinasta törröttäviin pikkuisiin kinttuihin ja vielä kertaalleen hiukan huolestuneesti minuun.





Hiukan kyllä jää harmittamaan, mikäli sienisato jää tänä vuonna keräämättä.Tällä reissulla löysin kaksi (2) kangashaperoa, joista toinen oli etanoiden syömä. Toista en raaskinut edes poimia mukaan, onnittelin sitä vain hiljaa mielessäni selviytymisestä ja sitkeydestä ja jätin nauttimaan kuivakasta ja yksinäisestä loppuelämästään. Onneksi viime sienivuosi oli niin yltäkylläinen, että ruokavarastoissamme lojuu vieläkin kuivattuja mustatorvisieniä. Ehkäpä pyöräytän niistä sopan ja fiilistelen syksyä ja sienikautta kermaisen keiton voimin.

Nyt täytyy pitää peukkuja, että saisimme syksyn mittaan hiukan enemmän sadetta. Panen toivoni siihen, että syyssateiden myötä suppilovahverot sentään saisivat pontta kasvaa. Olen aina mieltänyt itseni vähän perus pessimistiksi, mutta yhä useammin huomaan yllättäväni itseni varsin optimisilla ajatuksilla. Tästä olkoot nyt todisteina valoisat suppisodotukset ja metsäretkellämme mukana keikkunut optimistikori.







6 kommenttia on "Yllättävää optimismia"
  1. Onko teillä ollut hyttysiä? Meillä ei koko kesänä ollut yhtään, mikä on ollut tosi kivaa, kun on ollut niin lämpimät illat ja on voinut istua ulkona. Kaikki meidän hyttyset ovat tainneet olla teillä... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että olen kateellinen :D Todellakin on ollut! Ei ollut herkkua viikattaa iltaheiniä eläimille, kun helteestä huolimatta oli pidettävä paksua, pitkähihaista päällä ettei itikat syöneet! Niitä oli jopa päivällä paahteessakin niin paljon, että viitsimme olla harmittavan vähän pihalla koko kesänä.

      Poista
  2. Kuivuus on ollut huono juttu sienisadon kannalta. Mutta metsäretkistä on aina iloa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, en olisi arvannut, että noin huonosti on asiat kumminkaan.. Ei tosiaan sienen sientä! Mutta totta turiset, onneksi metsästä voi löytää paljon muutakin iloa, kuin sieniä :)

      Poista
  3. Olipa hauska postaus. 😊
    Harmi kuitenkin ettei saalista löytynyt.
    Metsä on kyllä ihana paikka, siellä todella saa akut vihreän puolelle.😊
    Meillä aloitettiin sienestämisen opettelu vasta viime vuonna, tänä vuonna jatketaan. Olin niin onnellinen kun löysin kanttarelleja ja suppiksia. Varsinaista aarteenetsintää.😊
    Toivottavasti teilläpäin sienet innostuvat puskemaan pintaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, onpas kiva kuulla sinusta täällä taas!
      Itse olen sienten suhteen myös aika opetteluvaiheessa. Vaikka olenkin ikäni sienestänyt, olen siinä touhussa superarka ja jätän usein valtaosan tuntemistanikin sienistä metsään, kun mielessä väijyy aina pelko siitä että kyseessä onkin se myrkyllinen näköislaji :D Suppikset, kanttarellit ja mustatorvisienet lähtevät kyllä aina matkaan mukaan!

      Toivotaan näin, sienestysonnea tälle syksylle myös sinne teille ja lykkyä pyttyyn aarteenetsintään :)

      Poista