Elämäntaparemontoijan synninpäästö

20.9.18
Vanhan talon kunnostaminen on yksi keskeisistä teemoista täällä blogissani, mutta pitkän aikaa remonttipäivitykset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Reilu vuosi sitten kirjoitin viimeisimmän väliaikatiedotteen kylpyhuonesaagamme etenemisestä. Sittemmin kylppäriprojektin lopputuloksen esittely on tainnut nousta toivotuimpien postausten kärkikahinoihin. Eihän se nyt tuollaiseksikaan voinut jäädä, eihän?!

No ei sentään. Vielä samana kesänä kylpyhuoneeseemme asennettiin pesukonesysteemit, suihkut ja vessanpönttö. Listat ja viimeistelytyöt olivat kuitenkin vielä tekemättä, joten päätin, että kirjoitan valmiin kylpyhuonepostauksen siinä vaiheessa, kun saan esitellä oikeasti valmista jälkeä.




Sitten tökkäsi. Syksy toi tullessaan läjäpäin muita hommia aina eläinsuojien talvikunnostuksesta salaojituksiin, jotka piti saada tehdyiksi ennen lumien tuloa. Antti painoi jatkuvalla syötöllä kaiken ohella ympäripyöreää yrittäjän työpäivää, taaperon ja eläinten kaitseminen piti minut kiireisenä ja siinä syksyn mittaan sain myös tietää odottavani toista lastamme. Olimme painaneet tällä lailla non-stoppina vuoden. Näin jälkikäteen asiaa miettiessäni olen melko varma, että jaksamisemme loppui ja kun pakolliset hommat talven tieltä saatiin taputeltua, tyssäsi tekeminen kertakaikkiseen uupumiseen. Aivokapasiteetti ja jaksaminen eivät enää yksinkertaisesti riittäneet eteisremontin viimeistelyyn, eikä mikään tuntunut jonninjoutavammalta, kuin jotkut kylpyhuoneen listoitukset. Olimme ihan piipussa ja elelimme kuukausitolkulla keskeneräisyyden kaaoksessa, kulkien kotiin pahvilla päällystetyn ja varastoksi muuttuneen eteistilan halki.



Vanhoissa taloissa elävät ihmiset ovat takuulla eräänlaisia elämäntaparemontoijia kaikki tyynni. Harvalla on kuitenkaan kaikkea aikaa ja jaksamista maailmassa vain talon kunnostukseen annettavaksi: päivätyöt, perhe, eläimet ja ylipäänsä muu elämä on saatava jotenkin päin rytmitettävä remontin kanssa. Kokemuksesta olen oppinut, että oman (ja omalla kohdallani, myös puolison) jaksamisen rajoja on toisinaan hankala hahmottaa. Keskeneräisessä kodissa on toisinaan ihan liian helppoa hukata metsä puilta ja olla jatkuvasti kierroksilla siitä, että minne tahansa katsookin, näkee ympärillään vai tekemättömiä töitä. 

Seurailen sosiaalisessa mediassa useita eri väyliä pitkin vanhoissa taloissa elävien ja niitä kunnostavien ihmisten talotarinoita, remonttipäivityksiä ja kuulumisia. Pienistä edistysaskeleista iloitseminen ja onnistuneet talojen pelastustarinat ovat inspiroivaa ja innostavaa seurattavaa, mutta olen pistänyt merkille, että näistä ajoittaisista uupumisen tuntemuksista puhutaan harvoin. Toisinaan sitä huomaa, kuinka joku raakaa ja rehellistä remppatodellisuutta sosiaaliseen mediaan päivittänyt vanhan talon pelastaja kertoo menettäneensä seuraajiaan sen vuoksi, että Istagramiin tuli laitettua otos kaivinkoneesta myllätyllä ja purkujätteen peittämällä pihamaalla, tarkasti rajatun, William Morrisilla verhoillun valmiin seinäpinnan sijaan. Ymmärrän, että tämä laskee motivaatiota tuutata eetteriin näitä ei-niin-hehkeitä rempparealiteetteja, sillä kuvaaminen, bloggaaminen ja tarinoiden jakaminen vievät paljon aikaa ja vaivannäköä, ja paras palkka siitä on huomata, että joku kokee kertomasi tarinat tarpeeksi kiinnostavina ja seuraamisen arvoisina. 

Tästä samaisesta syystä olen, asiaa sen kummemmin tietoisesti miettimättä, jättänyt remontistamme kertomisen vähemmälle. Olen kai ajatellut, ettei ole mitään kerrottavaa. Ketä se nyt muka kiinnostaisi, katsella kuvia räjähtäneistä nurkistamme ja viimeistelemättömästä kylpyhuoneestamme? Lukea marmatustani siitä, että jaksamisemme pääsi väliaikaisesti loppumaan, ja että hommat oli yksinkertaisesti pakko pistää jäähylle, jotta rahkeemme riittäisivät keskittyä tärkeämpiin asioihin? No, olisihan minulla kirjoitettavaa ollut. Olisin voinut kirjoittaa vaikkapa tästä remontti-burnoutista jo aikaa sitten. Ihan vain sillä, että uskallan väittää, että jokainen elämäntaparemppaaja käy aika-ajoin läpi näitä samoja uupumisen tunteita. Emme me voi olla ainoita. Emmehän?




Meille remonttihommien jäähylle laittaminen lähes vuodeksi ei ollut mikään tietoinen päätös, vaan se vain tapahtui kun huomasimme olevamme jo ihan piipussa. Siinä kohtaa oli jo vähän liian myöhäistä, ja toki tuo eräänlainen loppuunpalaminen vaikutti elämäämme monin muinkin tavoin. On täysin ymmärrettävää, että blogeista ja somesta haluaa oman arjen ilostuttajiksi ja inspiraatioksi lukea positiivisia ja kivoja juttuja. Ymmärrän myös paremmin kuin hyvin, etteivät erilaista sisältöä atk:n syövereihin tuottavat halua pitkästyttää seuraajakuntaansa epäesteettisillä kuvilla tai marmatuksella siitä, kuinka toisinaan voi olla vähän rankkaa. Itsellekin bloggaaminen antaa sitä mukavinta mielihyvää silloin, kun saan tehdä tätä ns. posin kautta ja tuoda myös teille, rakkaat lukijat, hyvää mieltä. Elämään mahtuu kuitenkin niin paljon enemmän, kuin mitä täällä blogimaailmassa tulee toisinaan annettua ilmi. Täällä on helppoa jakaa nättejä kuvia vaikkapa puuhellasta ja rajata kuvat tarkasti niin, ettei talossa vallitseva järkyttävä lapsiperhekaaos pilaa tunnelmaa. Itse kumminkin tunnustan, että tiukka kuvien rajaus ja positiivisiin juttuihin keskittyminen on ennen kaikkea itseä varten tehty: kun kaksivuotias takoo pikku nyrkeillään lattiaa minun kiellettyäni kymmenettä kertaa, ettei lattiaan saa piirtää, vauva ei taivu päikkäreille, selän takana pinoutuu tiskivuori ja eteisen oven takana odottaa remonttikaaos, huojentaa omaa mieltä napata nätti kuva juuri putsatusta puuhellasta ja keskittyä siihen ajatukseen, että ainakin tuon pienen yksityiskohdan sain valmiiksi kaiken tämän hulabaloon keskellä.

Silläkin uhalla siis, että joudun sysäämään iloisen atmosfäärin ja huonon huulenheiton hetkeksi sivuun, halusin jakaa näitä ajatuksiani. Vanhassa, kunnostettavassa talossa eläminen osaa olla välillä hankalaa, sillä siitä ei tule valmista tekemälläkään. Siksi on ihan ok pitää välillä paussia ja keskittyä myös siihen muuhun elämään, eikä soimata itseään liikaa saamattomuudesta, kun keskeneräisyys irvistelee joka nurkan takana, mutta muu elämä tuntuu kummasti häiritsevän flow-tilan etsimistä seinän maalaukseen tai listojen sahaamiseen.




Viime aikoina varsinkin sisustus- ja perheblogeissa on kiertänyt haaste otsikolla Miltä kotini oikeasti näyttää. Haasteen hengessä olen napannut nämä kirjoituksessa näkyvät kuvat.

Kuten aiemmin mainitsin, uupumiseen ajautuminen toi mukanaan monia lieveilmiöitä, joissa meillä on riittänyt viime kuukausina mielin määrin selviteltävää ja pohdittavaa. Kantapääopistossa käyty koulu on kuitenkin myös antanut meille paljon. Monien muiden asioiden ohella uutta intoa tekemiseen.
Remppa on lähtenyt jälleen rullaamaan, ja olen mitä onnellisin huomatessani, että tuo meidän isäntä osaa nauttia jälleen täysin palkein tekemisestä saaden mielihyvää siitä, että on tyytyväinen kättensä jälkeen. Tekemisen riemu ja pienistä saavutetuista etapeista nyhdetty aikaansaamisen tunne kun ovat juuri niitä juttuja, millä tällaista urakkaa jaksaa painaa eteenpäin, mutta mitkä on väsymyksen ikeessä niin helppo kadottaa. Minusta ei ole remontissa hirveästi apua ollut, mutta yritän parhaani mukaan hoitaa lapset ja muut työt, jotta Antille jää aikaa uppoutua remontin eteenpäin viemiseen. Vauvamme ei harrasta päiväunia, mutta silloin kun hän itseltään huomaamatta sattuu puoleksi tunniksi simahtamaan, tartun telaan tai pensseliin ja autan, missä voin.

Olemme molemmat sitä tekijätyyppiä, että tekemiseen täytyy saada uppoutua täysillä ilman häirintää, jotta viitsimme edes alkaa. Kaksi pientä lasta toki katkaisevat ajatuksen tämän tästä, ja erityisesti pieni vauva tuo touhuihin omat haasteensa. Taaperoikäinen kulkee kaikessa hääräämisessä mukana jo ihan eri lailla, ja tuota meidän 2,5-vuotiasta ja parikuista vauvaa katsellessa päässäni soikin usein vanha värssy väliaikaista kaikki on vaan. Vielä tulee aika, kun me kaksi kääpää kuokimme täällä maatilkullamme pottumaata kenenkään häiritsemättä ja murehdimme, että koskahan ne meidän likat kerkeisivät maailman myrskyistä äitiään ja isäänsä kattomaan. Mutta tässä hetkessä, kaiken pyristelyn jälkeen tuntuu taas helpolta hengittää, kun asiat etenevät ja saamme kaaosta raivattua uuden tilan myötä.

Nyt, kun olemme taas päässeet tekemisen makuun, tiedämme vastedes edetä antaen itsellemme ja toisillemme vähän enemmän armoa. Alkuperäisissä suunnitelmissamme olisimme ryhtyneet jo kunnostamaan toista yläkerran huonetta asumiskuntoiseksi, mutta emme ota siitä enää turhaa painetta. Kun eteinen on tuota pikaa valmis, saamme siihen kosolti lisää säilytystilaa ja näin mahdumme majailemaan koko perheen voimin olohuoneessamme taas paljon mukavammin. Elettyämme pari vuotta kaaoksen keskellä, pieneen keskeneräisyyteen on taas monin verroin helpompi suhtautua. Sen on tämä risainen töllimme meille opettanut, että itselleen on oltava armollinen, jotta tekemisen palo säilyy.

Ja hei, posin kautta: huomisessa perjantaipostauksessa ajattelin vihdoin ja viimein esitellä teille sen paljon peräänkuulutetun kylppärin! Ehkä vielä tänään saamme vielä verhotangon asennettua paikoilleen. Sitten kehtaan.



21 kommenttia on "Elämäntaparemontoijan synninpäästö"
  1. Minusta on vaan hyvä lukea hankaluuksista ja tympäytymisestä. Jos liian posiviivisen kuvan elämästä antaa niin johan sitä rupeaa lukija miettimään että mikä vika itsessä kun ei asiat aina suju ja huvita :D
    Vertaistuki on äärettömän tärkeää ja hyödyllistä. Lisää vaan huonoistakin päivistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertaistuki on kyllä äärettömän tärkeää :) Nautin myös itse sellaisista blogeista, joissa kuvataan myös niitä hankaluuksia rehellisesti. Niiden käsittely kirjoittajan vinkkelistä onkin sitten taas jotenkin hankalampaa! :D

      Poista
  2. Kyllä me tympäännyttiin niin pahasti ikuisuusremontointiin, että myytiin koko liian iso talo! Kyllä tässä nykyisessäkin riittää puuhaa, mutta kaikki on ihmisen kokoista ja mitään kiirettä ei tosiaan ole, muuten valmiissa maailmassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hieno päätös, ja rohkeaa uskaltaa myöntää itselleen, ettei jaksaminen enää riitä ja nyt on aika muuttaa suunnitelmaa ja tehdä jotain muuta.

      Poista
  3. Tsemppiä <3 Saa blogissa kertoa senkin, ettei aina vaan jaksa ja huvita <3 *hali*

    VastaaPoista
  4. Samaa mieltä, rohkeasti vaan juttua hankaluuksista ja vastoinkäymistä. Toisaalta ymmärrän tuon halun jättää ne vähemmän positiiviset jutut pois, sillä kun tosiaan saa itsellekin sen mielenrauhan että eteenpäin mennään. Arki vanhoissa taloissa kun on usein vaan sitä keskeneräisten hommien huomioimista ja kun yhden homman saa tehtyä, on päässä jonossa jo 56 muuta juttua mitä pitää aloittaa seuraavaksi.
    Osasyy siihen miksi itse en ole aloittanut blogia tai miksi somessa loppujenlopuksi jakaa melko vähän taloon liittyviä asioita, on pelko siitä että entä jos se täyttyykin vain keskeneräisillä jutuilla ja arjen sotkulla. Että kiinnostaako muita pelkästään se lopputulos, eikä niinkään se matka siihen. Somessa tulee jatkuvasti vastaan seesteisiä kuvia kynttilänvalossa syödyistä aterioista leivinuunin loimutessa taustalla, samalla kun itse yrittää muistaa minkä värinen se lattia olikaan kaiken pölyn ja villakoirien alla, tai kun yrität raivata ruokapöydästä pienen tilan porien ja vasaroiden ja työnhanskojen keskelle jossa syödä se nopeasti lämmitetty eilisen ylijäämäruoka, katoaa tietyllä tavalla se todellisuudentaju. Että miksi kaikilla muilla on tuollaista ja meillä yhtä kaaosta.
    Nostan kyllä korkealle hattua kaikille lapsiperheellisille jotka jaksavat tätä touhua arjen pyörityksen keskellä! Voimat kun on välillä piipussa näin kahden aikuisen taloudessa, ei voi kuin vaan ihmetellä ja ihastella teidän jaksamista.
    Hiljaa hyvä tulee ja oma jaksaminen aina se tärkein. Ja tylsäähän se olisi jos ei aina muutamaa projektia ole jonossa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaah, niin sama... Usein omassa päässä on sellainen ihan tuulesta temmattu ajatus, ettei kellään muulla kertakaikkiaan voi olla näin kamalaa kaaosta ja että kaikilla muilla on ihanaa ja että meissä on varmaan jotain vikaa kun kaikki on aina vaan rempallaan.

      Nyt sen on vihdoin oivaltanut, että sitä omaa jaksamista pitäisi kuulostella rutkasti enemmän :) Mielen on niin helppo lähteä tämän tästä keulimaan ja luoda sellainen illuusio, että nyt on kamalaa ja sekaista ja rankkaa, mutta jossain hamassa, kuvitteellisessa tulevaisuudessa kaikki olisi paremmin. Tekemättömät työt ja repsottavat nurkat eivät kuitenkaan tulevaisuudessakaan täältä mihinkään häviä, ja hyvä niin :D Just niin kun sanoit, eipä ehdi tulla tylsää!

      Poista
  5. Kröhöm, niin siis blogia uskaltanut aloittaa piti sanomani :D

    VastaaPoista
  6. No,olen ikäluokkaa..ööf X. En kestä remontteja paitsi äkkiä by ammattivoimat. Mutta kovin arvostan elämäntapaanne ja luen blogiasi mielenkiinnolla. Jotaín samaa itsellä vuosia sitten. Kaikkea hyvää teille! Jatkan ihailua ja lukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olemme me sitä monesti pohtineet, että kyllä tässä täytyy jotenkin vinksahtanut olla, kun vapaaehtoisesti tällaisia hullutuksia sitä itselleen järjestää :D Kiitos Airi, mukavaa kun jaksat lueskella.

      Poista
  7. No joo, 18 vuotta remonttia ja yhä kesken! Tuntuu , että meillä aika loppuu kesken ennen kuin on valmista. Näillä vuosilla alkaa olemaan jo se pahin into lopahtanut! 😂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, meilläkin varmasti vielä 18 remonttivuoden jälkeen kaikki pahasti kesken. Ei kai näistä koskaan saa oikeasti valmista :) Eikä sitä turhia kannata pingottaa, ihan totta!

      Poista
  8. Näinhän se on. Itse ehkä välillä voihkin liikaakin blogissa, kun asiat etenee niin hitaasti - tai sille tuntuu. Ehkä juuri siksi, että pyytelen ikään kuin samalla anteeksi keskeneräisyyttä ja sitä, ettei ole tarjolla valmiimpaa. Meillä on ollut useitakin taukoja; yleensä helpottaa, kun ottaa jonkin etapin ja sen saavuttamisen jälkeen hengähtää hetken. Yleensä sitä alkaa tekemään jotain muuta, vaihtelun vuoksi; harvoinpa sitä kun on niitä hetkiä, että voi oikeasti vain olla vanhan talon ja pihapiirin kanssa 😅 Elämäntapa, jonka kanssa tosiaan on hyvä opetella myös elämään - olettamatta liian paljon ja liian joutuisasti 😁 Instassa meno on ehkä pinnallisempaa ja seuraajat katselevat kauniita kuvia; blogeista tykkäänkin siksi enemmän; niissä on enemmän elämisen makua ja myös niitä osin hirvittäviäkin kuvia 👌

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo anteeksipyytelyn tunne on tuttua täälläkin. Hassua kyllä sinällään, että eihän tästä kellekään ole tilivelvollinen :) Meidän nurkat ja meidän kaaos, mitäpä sitä suotta muilta anteeksi pyytelemään...

      Tuohon nyt olemme päättäneet itsekin kiinnittää paremmin huomiota, että jatkossa osaisimme pilkkoa nämä projektit vieläkin pienempiin etappeihin ja pitää taukoja jo hyvissä ajoin ennen, kun se uupumus iskee ja kaikki jää totaalisen räjähtäneeseen tilaan ja karmeasti kesken. Aina se mieli vaan jotenkin niin salakavalasti harhailee jo tulevassa, että välillä unohtuu keskittyä ja iloita siihen, mitä saavuttaa juuri tässä hetkessä.

      Poista
  9. Tää oli vähän niin kuin kirjoitus meidän arjesta. :D Remontti on ollut kans tauolla vuoden päivät, mutta tänä syksynä pitäisi jatkua pikkuhiljaa.. Saa nähdä.. Ite olen sanonutkin että kunhan on suurin piirtein valmista ennen kuin muksut muuttaa pois kotoa, niin olen tyytyväinen.. XD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, mäkin olen isännälle sanonut että jos tuo meidän yläkerta nyt siksi valmistuisi kun tytöt on teini-ikäisiä, niin olis ihan kiva. Olohuoneen nurkka ja perhepeti alkavat varmaan siinä kohtaa jo vähän ahdistaa, jos yritetään neljä isoa ihmistä ja elukat siihen päälle mahtua samaan talon kulmaan nukkumaan :D

      Poista
  10. Minä pidän siitä, että kirjoitetaan ja kuvataan todellisuutta. Omassa huushollissa on opiskelukiireiden vuoksi sellainen kaaos, että...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu, itsekin tykkään kirjoittaa aina rehellisesti, mutta usein niitä negatiivisempiakin juttuja tulee kuvattua tällä omalla oudolla huumorilla väritettynä. Toisaalta, huumori on sellainen asia jonka avulla meidän huushollissa juttuja muutenkin käsitellään, joten ehkä se ei sitten väärin ole täällä blogissakaan :)

      Tsemppiä sinne opintoihin ja kaaokseen, feel you <3

      Poista
  11. Kantapääopisto :-D
    En pystyisi mihinkään siitä mitä te teette, niin että olkaa vaan rauhassa ylpeitä itsestänne ja antakaa uupumuksen tulla ja mennä aikojaan. Ei mikään ikuisesti kestä.

    VastaaPoista