Turmion porkkana ja kukko mieron tiellä

20.12.18
Tervehdys täältä tahattomasti blogitaukoilleelta Teiskon kirjeenvaihtajaltanne! Facebookissa blogia seuraavat jo tietävätkin, että kannettavaa tietokonettani kohtasi onnettomuus. Viime viikonloppuna nukkumaanmenosta kiukutteleva esikoinen murjaisi siitä näytön säpäleiksi porkkanalla. Jep, näköjään sekin on mahdollista.

Venla söi porkkanaa vielä iltapalaksi lastenohjelmia läppäristä katsellessaan. Kun komento hammaspesulle kävi, paukautti piltti läppärin kannen kiinni kiukuspäissään ihan kohtuullisella voimalla - ja tottakai se pirun porkkana oli siellä kannen välissä. Kansi ei tietenkään mennyt porkkanan takia kiinni, ja ennen kuin ehdimme parkaista isännän kanssa yhteen ääneen eiiiiii, katsoi lapsi parhaaksi rojahtaa koko painollaan kannen päälle. Tulisieluinen uhmaikäisemme kun on sellaista sorttia, että jos hän jotain päättää tehdä ja se ei suosiolla onnistu, niin sitten tehdään väkisin.

Emme osanneet kuin tuijottaa ilmeettöminä hajonnutta näyttöä, jonka alakulmassa komeili musta, porkkanan muotoinen painauma. Venla kuitenkin totesi perus positiiviseen sävyyn, että ei hätää isi ja äiti, mehän voimme ostaa uuden koneen!

Onneksi aparaatista meni kuin menikin hajalle vain näyttö, ja tehokkaan ja ripeän tietokonekorjaamon käsittelyssä kuntoon laittamiseen kului vain päivä. Päivä, jonka aikana ehdin muutamaan otteeseen hakata päätäni seinään siitä hyvästä, että miksi, oi miksi minä onneton suhari en ole vielä tähänkään päivään mennessä varmuuskopioinut koneella säilyttämiäni valokuvia, vaikka tiedän, etteivät tuollaiset vahingot koskaan tule kello kaulassa. Ja niitähän tulee, siis vahinkoja, kun talossa elää kaksi toimeliasta mukulaa ja kolme hösseliä koiraa.




Elämäni kanafarmina on tarjoillut viime päivinä jälleen vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ennen kun maahan satoi edes mainittavaa lumikerrosta, tykkäsi Jaakoppi-kukko viedä frouvalaumansa päivittäin kävelylle pikku pakkasista huolimatta. No, se heille suotakoon, onhan edessä pitkä ja pimeä talvi neljän seinän sisällä.

Eräs päivä kävin normaalisti avaamassa seurueelle kanalan oven, jotta Kanatuisen herrasväki pääsisi hämärän tullen pujahtamaan orsilleen yöpuulle. Illalla talsin eläinten hoitokierroksella sulkemaan kanalan ovea ja sammuttamaan valoja, kun hoksasin kaksi kanaa, Bielan ja Böönan, kökkimästä kyyryssä lampolan oven edessä. Kanalassa orsilla ei nököttänyt ketään, vain Nilkku-Hillevi kyhjötti munintapesässä, missäs muissakaan puuhissa kuin hautomassa tyhjää pesää.

Nostin ulkona värjöttelevät kanat sisälle ja aloin pälyillä pimeällä pihamaalla, missä loppu porukka mahtoi pööpöillä. Ensimmäinen veikkaukseni osui heti oikeaan: sekä Jaakoppi että muijat olivat kivunneet ylös terijoensalavaan, jossa ne tapaavat nukkua usein kesäisin yönsä. Vaan milläs järjestät kolme kanaa ja kukon muutaman metrin korkeudelta puusta säkkipimeässä takaisin lämpimään kanalaan?

Jostain kumman syystä olen joutunut kiipeilemään eläinten vuoksi keskivertoaikuista useammin puihin vuosien varrella, joten omaan siinä jo ihan mukiinmenevät taidot. Ollessani jäsenkorjaajakoulutuksessa opettajamme kertoi, kuinka nykyihmisen monet vaivat juontavat juurensa siihen, että istumme päivät pääksytysten, vaikka ihmisen kuuluisi kyykkiä, loikkia, juosta ja, kyllä, kiipeillä puissa hedelmien (tai tässä tapauksessa kanojen) perässä. Tiedä siitä sitten, onko puuhun kiipeäminen hyisissä, pimeissä oloissa ympäriinsä sinkoilevia kanoja jahdaten paksuissa vaatteissa ja epätarkoituksenmukaisissa jalkineissa terveydelle enemmin uhka kuin mahdollisuus...

Mutta siellä kiikuin, kahden ja puolen metrin korkeudella salavassa ja hemputin oksaa allani, kun en muutakaan siihen hätään keksinyt. Ensimmäisenä ähellystäni säikähti Jaakoppi. Kukko lennähti kuin Naton ohjus kukkapenkkiin, josta se otti jalat alleen ja juoksi suoraan kanalan ovelle. Ja ei, tietenkään se ei suunnannut siitä toivottuun osoitteeseen, vaan kirmasi kiekuen vastakkaiseen suuntaan mäkeä alas sysipimeään rantapöpelikköön sellaista kyytiä, että voin kuvitella, ettei edes sen Intian viidakossa tiikeriä pakeneva esi-isä kykene moiseen suoritukseen. Belsebuub-kana teki hallitun laskeutumisen aidan kupeeseen ja pinkoi lammastarhan läpi metsikköön ja minä perässä. Ehdin jo huolestua kanan vipeltäessä yhä syvemmälle pöpelikköön, mutta yht'äkkiä se tekikin U-käännöksen ja suunnisti suoraan kanalalle ja loikkasi ovesta sisään. Mustan hämäläiskanan löysin nököttämästä orpona kompostin laidalta ja Blanca-kanan koppasin kainalooni lampolasta.

Enää Jaakoppi oli mieron tiellä. Naarasin rantakuusikossa puolisen tuntia, mutten nähnyt kukon mokomasta vilaustakaan. Yöksi oli luvattu tuulta ja lumisadetta, mutta pitkän etsinnän jälkeen minun oli pakko luovuttaa ja luottaa siihen, että jos minä en onnistunut maastoutujamestaria löytämään, niin ei siinä onnistuisi kettukaan.

Aamulla heräsin pontevaan kiekaisuun ja näin ikkunasta, kuinka Jaakoppi pyöri kanalan edessä kuin emopöllö, jolta on pesä hukassa. Vedin villapompan päälle ja hölkkäsin avaamaan pöllähtäneen näköiselle kukolle oven, joka mulkoili minua kuin pohtien, kuinka nykyään on niin himskatin hankalaa löytää kunnollista henkilökuntaa.

Reissunsa jälkeen Jaakoppi on viettänyt päivänsä visusti sisätiloissa, vaikka muu kanalan väki onkin käynyt vielä ulkona verryttelemässä koipiaan. Ihan ymmärrettävää, voisin kuvitella itsekin viihtyväni hyvin sisällä, jos olisin viettänyt yön tuulessa ja tuiskussa kettujen ja supikoirien suupalaksi joutumista jännittäen.




Nyt taivaalta on tupruttanut päivittäin hiljalleen lunta ja maa on valkoinen. Eilen sain seurata haltioituneena, kuinka kolme metsäkaurista käveli jonossa kotitietämme pitkin. Ne pysähtyivät pitämään pitkän tuijotuskilpailun vuohiemme kanssa, jonka päätteeksi ne loikkasivat ojan yli koivikkoon ja loikkivat sitten ketterästi metsään. En voi lakata ihmettelemästä, kuinka sulavasti ja äänettömästi ne kykenevätkään kirmaamaan tuolla talventörröttäjien lomassa ja hyppimään epätasaisessa maastossa kaatuneiden puunrunkojen yli. En osaa edes pukea sanoiksi, kuinka onnekkaaksi itseni koen, kun saan seurata metsän eläinten elämää aivan kotipihallamme. Toivokaamme kuitenkin, että Kanatuisen herrasväen yölliset seikkailut jäävät tällä erää tähän, jotteivat päädy metsän eläinten jouluateriaksi.






14 kommenttia on "Turmion porkkana ja kukko mieron tiellä"
  1. Voihan porkkana sentään. Kaikkea sitä voi kyllä sattua lasten ja eläinten kanssa. Hauska tarina kanoista ja Jaakopista. Voin kuvitella tuota touhua pimeässä. Itse myös joskus kanoja/kukkoja pyydystänyt pihamaalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä noiden kanssa tosiaan sattuu ja tapahtuu :) Ei ole tylsiä päiviä jos päättää eläimiä pitää!

      Poista
  2. No nyt tuli taas NIIN hauskaa ja ilmeikästä tekstiä, vaikka kiperä tilanne tietysti kyseessä. Luin hekotellen otsikosta alkaen, ja tuo "Naton ohjus kukkapenkkiin" viimeistään sai repeämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, jos toilailumme taasen jaksoivat viihdyttää! :)

      Poista
  3. Hauskoja sattumuksia muksujen ja elukoiden kanssa. Onneksi molemmilla tarinoilla oli onnelliset loput!

    Ihanaa joulun odotusta teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, onneksi nämä aina tuppaavat kääntymään parhain päin :)

      Poista
  4. Hei, Huomasin juuri että postauksessa ei ole päivämäärää. Kaikkea sitä voi lasten kanssa sattua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, katsos, hyvä kun huomasit! Pieniä juttuja saattaa vielä uupua sieltä täältä, kun olen pikkuhiljaa fiksaillut tätä uutta teemaa blogiin ja homma on sieltä täältä vähän kesken ja rempallaan :)

      Poista
  5. Kyllä porkkanalla saa pahaa jälkeä aikaiseksi ;) onneksi kanalan tarina päättyi onnellisesti, siinähän olisi voinut tapahtua vaikka mitä. Mukavaa joulunodotusta teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, ainakin oikeisiin käsiin joutuessaan porkkanastakin tulee kunnon tuhoväline :D Kaikenlaiset kauhuskenaariot sitä tosiaan mielessä pyörivätkin aina kun joku eläimistä päättää keksiä tuollaista ylimääräistä hässäkkää... Onneksi tosiaan selvittiin ilman mitään kurjuuksia taas tästäkin kohelluksesta :)

      Poista
  6. Voihan Jaakoppi sentään! Ihana kirjoitus taas. Miten persoonallisia otuksia nuo ovatkaan ja mukavasti aiheuttavat henkilökunnalle ilta-aktiviteetteja :D Toimivat sun personal trainerinäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sinä sen sanoit, eivät nuo muuten mitään kolttosia keksisi, kunhan vain koittavat pitää henkilökunnan hyvinvoivina ja vetreässä kunnossa :D On sitä usein isännän kanssa tullut pohdittua, että näiden kanssa kun elää niin ei kyllä erikseen tarvitse kuntosalilla käydä.

      Poista
  7. Hurjaa menoa teillä siellä! Onneksi ei Jaakopille käynyt huonosti. Ihania kuvia kanoista ja nämä tarinat aina ilahduttavat. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaakoppi on onneksi selviytyjäainesta :) Mukavaa, jos onnistuimme ilahduttamaan!

      Poista