Shetlandsaarten kronikat, osa 1: Lerwick ja Ness of Sound

11.10.19


Kerroin täällä blogissa jokin aika sitten, kuinka Antti järjesti minulle pienenä yllärinä matkan Shetlandsaarille. Visiitti pohjoiseen Skotlantiin on ollut haaveeni jo kymmenisen vuotta, ja olen varmasti ajanut rakkaan aviomieheni hulluuden partaalle hölpöttämällä Ylämaista ja sen saarista, alituisesti sinne kaivaten. Hassua, miten ylipäätään voi kaivata niin kovasti paikkaa, jossa ei ole koskaan käynyt. Pistän tämän ihan täysin henkimaailman juttujen piikkiin.

Antti oli järjestänyt yllätysreissuni niin, että se osui yksiin paikallisen villafestivaalin, Shetland Wool Weekin, kanssa. Maatiaislampaita, Skotlannin syrjäinen saari ja tuutin täydeltä villaa, unelmareissun ainekset olivat siis täydellisesti kasassa. Vaan jos Antti kuvitteli, että voisi tämän matkan junailemalla saada pahimman matkakuumeeni ja paasaukseni laantumaan, niin voi sentään.





Matkani alkoi lauantai-iltana Tampereen keskustasta, ja perille Lerwickiin saavuin maanantaiaamuna kello 7. Mikään "pitkän viikonlopun" reissukohdeShetlanti ei siis ole, sillä viikon mittaisella visiitillä matkanteko söi aika tarkalleen puolet kokonaisajasta. Ylimääräistä säätöä ja vetkuttelua aiheutti matkatavaroiden katoaminen sekä mennessä että tullessa. Olin toki, tietoisena hyvin nopeista koneenvaihdoista Amsterdamissa, varautunut etukäteen ja pakannut mukaani vain käsimatkatavarat. Vaan ei auttanut taktikointi, molempiin suuntiin koneet oli buukattu niin täyteen, että käsimatkakassi oli pakko pistää ruumaan.

Hypättyäni ulos lautalta tihkuiseen ja tuuliseen aamuun, Shetlandsaarten pääkaupunki oli vielä unessa. Niin olisin mielelläni ollut minäkin, sillä pitkä matka vähillä yöunilla sai pään sumuiseksi ja jalat tuntumaan raskailta. Olin ratkeamaisillani riemusta siitä ajatuksesta, että siellä nyt olin, vihdoin. Yhtäaikaisesti tajusin olevani aika kaukana kotoa, yksin. Ristiriitaisen huojentava ja kauhistuttava ajatus ihmiselle, joka ei ole muutamaan vuoteen päässyt yksin edes vessaan.

Pari kilometriä talsittuani sain hotellin respasta tiedon korvanappiini, että huoneeni luovutetaan vasta kahdelta iltapäivällä. Suihku ja vaatteiden vaihto olisi ollut ihan jees, mutta kun se ei ollut mahdollista vielä tunteihin, päätin tarttua toiseen houkuttelevaan vaihtoehtoon. Ensin iso kuppi kahvia naamariin paikallisessa kahvilassa, ja sitten suuntasin kiertelemään kaupunkia.

Lerwickin reilu 7000 asukkaan kaupungissa tuntuvaa tunnelmaa on hankala pukea sanoiksi. Pienet kivijalkaputiikit reunustivat kapeita katuja ja satamakadulla saattoi seurata, kuinka kalastuslaivat tekivät lähtöään merille. Jyrkkien kujien kiviset portaat olivat sateesta liukkaat, ja korkean mäen päältä kirkon kellot säestivät soinnikkaasti tasatunnein hiljaisen kylän elämää.

Kaupungin jylhää ja jyrkkäkallioista rantaa pitkin mutkitteli kiviaidan reunustama kävelypolku. Näköala pakotti haukkaamaan happea. Suulat ja kiislat liitelivät Lerwickin ja Ness of Soundin välisen lahdenpoukaman yllä, ja valtava kaakkuriparvi sukelteli vetäytyneen vuoroveden paljastaman kalliotasanteen edustalla. Laskeuduin rappusia pitkin rantakiville, toljotin lintujen järjestämää näytöstä nenäni edessä ja ajattelin, että joku vetää minua höplästä nyt ja pahasti. Kohta joku rullaa tuon valtaisan näkymän kiskoja pitkin pois kuin taiten tehdyn lavasteen, ajattelin.

Iltapäivällä hotelliin kirjautumisen, kuuman suihkun, villoihin välläytymisen ja lounaan jälkeen olo oli taas mukava ja koti-ikäväkin alkoi hiipua asettumisen myötä. Seurailin satamassa, kuinka joukko paikallisia kalastajia rantautui laituriin ja alkoi nostaa saalista veneeseen. Lokit ja kiislat alkoivat saman tien parveilla paikalla, ja hetken kuluttua huomasin kaksi harmaata möhkylää kohoavan uteliaina pinnan alta. Kun kiiltävä selkä ja kaksi pyrstömäistä räpylää sukelsivat laineiden alle, saattoi suustani päästä pieni, hallitsematon vingahdus. Hylkeitä!

Hylkeet kiehnäsivät tottuneina satamalaiturin kupeessa, kalastajia tiiviisti tarkkaillen. Joku neonväritakkisista miehistä heitti pari sinttiä mereen. Hylkeet nappasivat makupalat saman tien, jääden innokkaina odottamaan lisää. Muina turisteina tuijotin tilannetta vierestä suu auki. Makupalojen kerjuun anatomia ei eronnut juurikaan kotioloista: olin itsekin tottunut siihen, että kaksi märkää nenää ja neljä nappisilmää tuijottivat herkeämättä, jos minulla oli herkkuja hyppysissäni. Nämä siinä hetkessä tarkkailemani kärkkyjät vain asuivat villeinä valtameressä, ja niillä oli räpylät tassujen tilalla.

Olin ihan myyty. Mieleni teki myös mennä halaamaan kalastajia, jotka lellittelivät hylkeitä makupaloilla.







Koska perilläoloaikani saarilla oli vain kolme ja puoli päivää ja siihen oli tarkoitus sovittaa myös Wool Weekin ohjelmaa, en päässyt haravoimaan Shetlantia läheskään niin perusteellisesti, kuin olisin halunnut. Kun bussiaikataulut eivät tuntuneet millään sovittuvan yksiin, päätin ottaa kaiken ilon irti siitä, mitä saatoin saavuttaa jalkapatikassa.

Olin saapumispäivänäni, Lerwickin rantakallioilla lintuja tuijotellessani, kiinnittänyt huomiota poukaman toista puolta reunustaviin kalliorinteisiin ja nummiin, jota täplittävät valkoiset pilkut tulkitsin lampaiksi. Aamupalan jälkeen kiristin siis kengännauhani ja otin suunnaksi Ness of Soundin.

Edeltävänä iltana olin juossut pimeässä parin kilometrin matkan paikalliseen Tescoon (ja eksynyt paluumatkalla pahanpäiväisesti) pistokkeen adapteria ostamaan, sillä hotelli ei näpistelyn vuoksi enää mokomaa aparaattia lainannut. Matkani taittui siis nyt jo tuttua reittiä pitkin Tescolle, jossa jouduin jälleen asioimaan rakkolaastarien oston merkeissä. Saatuani laastarit kantapäihin ja hukattuani piponi johonkin markettihelvetin hyllyjen väliin, matkani jatkui Soundiin.

Heti Tescon takaa minua tarvehti sievä maalaismaisema, pienine rantateineen ja kiviaitojen takana laiduntavine lehmineen, lampaineen ja hevosineen. Hylkeet seurailivat matkaani lepokivillään lekotellen, ja laitumilla pomppivia kaniineja katsellessani hyppäsin hetkessä mukaan Beatrix Potterin eläinsatujen maailmaan.





Päivä oli tuulinen, ja tuulisemmaksi vain kävi kivutessani Ness of Soundin jyrkille kallionrinteille. 20 metriä sekunnissa olisi Teiskossa jo aika puhuri, mutta paikallisessa mittakaavassa varmasti vain normaali tuulenvire. Nummilla laiduntavat lampaat eivät olleet siitä moksiskaan. Niiden tallaamat polut kulkivat niin läheltä pystysuoraan mereen laskevia, kaninkolojen ansoittamia ja epätasaisia kallionreunoja pitkin, että korkeanpaikankammoista kauhistutti. Etenkin, kun tuuli tuntui välillä yrittävän oikein tieten tahtoen horjuttaa askeleet hiukan lähemmäs jyrkännettä.





Tarvoin Ness of Soundin eteläkärkeen. Korpit lentelivät matalalta ylitseni ja vapaana laiduntavat lampaat seurailivat menoani uteliaina, mutta varuillaan. Niemen kärjessä oli valtavia betonisia bunkkereita ja juoksuhautoja, jäänteitä toisen maailmansodan ajalta. Jäljistä päätellen lampaat olivat hakeneet niistä suojaa pahimpia talvimyrskyjä vastaan.

Olisin voinut jäädä ruutuvihkoni kanssa tuulisille nummille istumaan tunneiksi lampaiden keskelle. Siellä ei korviini kantautunut ainoatakaan ihmisten aiheuttamaa ääntä, vain tuulen huminaa, aaltojen kohinaa, satunnaiset määkäisyt ja korppien raakunta. Tänä päivänä lienemme niin tottuneita siihen, että ihmisen aiheuttamaa melusaastetta kuuluu kaikkialla, ettemme edes huomaa sen aiheuttamaa stressiä. Sen huomaa vasta, kun se loistaa poissaolollaan.

Aikeeni oli kuitenkin ehtiä saman iltapäivän villaluennolle, joten lähdin taaplaamaan takaisin kohti kaupunkia. Uudenkarheat vaellustossuni hiersivät muka-hyvästä sisäänajosta ja Tescon vessassa liimatuista laastareista huolimatta, ja pitkä patikka alkoi tuntua kropassa. Paluumatkan varrella poikkesin syömään pikaisen lounaan Fjärå Café -nimiseen kahvilaan. Paikka oli mukavalla tavalla hipster-henkinen ja asiakaskunta varsin siistiä, joten mahdoin olla näky pöllähtäessäni ovista sisään, tuulentuivertamana retkivermeissäni. Lounaan lopeteltuani ja takaisin hotellille suunnatessani huomasin valtavan knöölin lampaankakkaa takertuneena toisen kenkäni kantapäähän.

Vaan vaikka paikka olikin tällä kertaa arjesta poikkeava, niin sinällään ei mitään uutta auringon alla. Ihan olen jo tottunut olemaan porukassa aina se, joka ilmestyy paikalle tilanteesta riippumatta tukka pystyssä ja eau de sheep vienosti vieruspöytään löyhyen.





Wool Weekin ohjelmistosta, paikalliseen omavaraiseen elämäntapaan tutustumisesta sekä toisesta extempore-patikkaretkestäni kerron lisää tulevissa postauksissa.












15 kommenttia on "Shetlandsaarten kronikat, osa 1: Lerwick ja Ness of Sound"
  1. Ihanaa luettavaa,varsinkin kun asuin aiemmin Skotlannissa ja ihan 'koti-ikava' meinasi iskea tata lukiessa. Sulla taisi olla ikimuistoinen reissu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari, muistan kyllä kun kerroit Skotlannin-vuosistasi! Reissu oli todellakin ikimuistoinen :) Itku tuli lähtiessä, toivoin, että olisin vaan voinut hurauttaa kotiin hakemaan perheen matkaan mukaan ja muuttaa vallan tuonne.

      Poista
    2. Hienoa etta sulla oli hyva reissu. Skotlanti kylla onnistuyi aina savahdyttamaan tuntojani, vaikka sadelekillakin. Kylla siella on niin taianomaista! Piti muuten kysymani etta myytko lampaittesi villoja ja paljonko ne maksaisivat...Neulon paljon ja aito, suomalaislampaiden villa kiinnostaisi.

      Poista
    3. Kyllä noista varmasti riittää myyntiinkin jonkin verran, ajattelitko ihan raakavillaa vai kuinka? :) Lankaakin myyn varmasti jossain vaiheessa, kehruujälki tosin kaipaa vielä viilausta ennen kuin kehtaan myydä sitä muiden käyttöön :D Mutta laita vaikka blogin FB-sivun kautta viestiä mitä sulla oli mielessä, niin tuumaillaan!

      Poista
  2. Sä voisit kirjoittaa kirjan, niin sujuvaa on kerrontasi! Seuraavaa postausta odotellen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Kirjan kirjoittaminen on ollut haaveeni ihan kakarasta lähtien, joten kommenttisi oli erityisen mieltä lämmittävä!

      Poista
  3. Miten i-ha-na ja soljuva matkakertomus! Tunnistin hyvin tunteen, kuinka voi olla ikävä paikkaan,jossa ei ole koskaan ollut... Skotlantihörhö (henkimaailman juttuineen) täälläkin!
    Kieli pitkällä odotan muita kertomuksia reissusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että meitä on muitakin selittämättömästi Skotlannin-kaipuisia :D Hauska kuulla, etten ole "hörhöilyjeni" kanssa yksin!

      Poista
  4. Ihanan kuuloinen ja näköinen paikka, karulla tavalla kaunis! Itse aina ihastun maisemiin, joissa ei ole turhan paljon krumeluureja. Hauskan näköisiä lampaita. :) Ja hylkeitä! Kas kun ei selkieitä...Tai eipä sitä tiedä. Olen itse kerran kauan sitten viettänyt Skotlannissa kaksi viikkoa ja sinne olen monta kertaa halunnut matkata uudestaan, koska en silloin nähnyt läheskään tarpeeksi paikkoja kun kurssilla olin. On vain tuo matkailu meidän elämässä jäänyt vähemmälle, mutta joskus vielä. Jospa olet asustellut siellä jossain edellisessä elämässä ja siksi se tuntui niin kotoisalta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli ihan älyttömän kaunista, ja hiukan manailin siellä kun maisema on jotenkin niin valtavan iso ja vaikuttava että sitä oli ihan mahdoton ikuistaa valokuvaan. Mekään ei kovia matkailijoita olla, isäntä saattaa jonkun pikku reissun tehdä vuosittain kaverinsa kanssa jalkapallon perässä mutta mä olen enempi kotona viihtyvää sorttia. Skotlannin saarille lähden kuitenkin saman tien kun taas tulee mahdollisuus! :) Heh, Antille olen jo vuosia hokenutkin, että mulla on tuohon maailmankolkkaan joku entisen elämän yhteys. Pitää mua kajahtaneena, mutta se nyt ei ole mitään uutta :D

      Poista
    2. Osa tallentuu onneksi sielun silmillä jonnekin aivojen sopukoihin! Ja hih, ei kaikkien tartte olla samalla tavalla hörhöjä, mutta onnekasta mikäli sopiva yhteys silti on ja tarvittava esperanto löytyy. :D

      Poista
  5. Ihania maisemia! <3 Ja nuo hylkeet!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsittämätöntä tosiaan, että saarten pääkaupungissa ja ihan sen kupeessa oli tuollaiset näkymät! Jos joskus jostain syystä joutuu sellaiseen tilanteeseen, että syntyy tälle maapallolle uudestaan, niin haluan kyllä syntyä hylkeenä Shetlantiin. Aika leppoiselta kelluttelulta vaikuttivat niiden päivät (elleivät sitten eksy vääriin poukamiin niin, että joutuvat miekkavalaan evääksi).

      Poista
  6. Ahhahhaaa en kestä eu de sheep koska itse kun kotoa poistun niin haistelen itseäni että tuoksahdanko lampaalle. En ole siis ainoa tätä ödööriä käyttävä! Ihania reissukuulumisia siulla, mie haaveilen Skotlannin reissusta (ah Sam Heugan löydä minut silloin!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kinkkisintähän siinä on, että kun nenä tottuu siihen lampaan hajuun, niin eihän sitä enää itse huomaa :D Voi apua, kuinkahan monet kerrat sitä on tullut kaupungillakin käytyä asioita hoitamassa haisten metrien päähän sille, että maalta ollaan tulossa... Et siis todellakaan ole ainoa, ei huolta! Ja ai että olisikin "kurjaa" Skotlannissa vaellellessaan kompastua Sam Heughaniin :D Olla siinä sitten vaan ihan kasuaalisti, että "oi ja voi, mitenkäs mä nyt tälleen".

      Poista